Valoilmiö

Hassu juttu.

Valo.

Pelottava asia monelle. Miksi?

En ole mielestäni tuomitseva, en alentuva, en arvosteleva. Kohtaan nykyään kaikki sellaisina kuin ovat ja arvostan kaikkien elämänpolkua. Aidosti.

Miksi nostatan asioita ihmisissä, tekemättä mitään, vain olemalla tai käymällä pikaisesti heidän elämässään?

Rakas opettajani andien muinaisten parantamismenetelmien parista sanoi kerran, että valo vetää puoleensa pimeyttä (energeettisesti, en tarkoita kvalifikaationa tai ihmisen leimaamisena), että olkaa tarkkoja sen asian kanssa. Että mitä enemmän valoa kannamme, sitä herkemmin myös pimeys meitä tavoittelee. Ei siksi, että sitä tarvisi mitenkään pelätä, mutta että niin se on. En silloin ymmärtänyt. Nyt alan ymmärtää.

Tapasin kevättalvella ihmisen, joka oli tullut pitkän matkan oman paranemispolkunsa kanssa. Hänellä oli menneisyys, jollaisesta voi vain ehkä joskus lukea jostain, vaikea kuvitella edes; pahonpitelyä, henkistä ja fyysistä, yhteisöstä poissulkemista, pikkulapsesta saakka, niin julmaa ja surullista. Hän oli kantanyt vihaa pitkään sisällään, vieläkin se nousi todella vahvana ajoittain. Hänessä oli myös paljon hyvyyttä ja oli paikoitellen senkin kanssa hyvinkin sinut. Hän pystyi tunnistamaan herkkyyden sisällään. Kuitenkin kerran yhdessä puhelussa hän huusi minulle että olen paha, ja vien häneltä kuitenkin pois sen minkä olen antanut. En ollut sanonut mistään mitään (enkä antanut, hänessä se oli itsessään se hyvä ja kaunis). Purkaus. Pelko. Kukaan ei ole sentään pahaksi sanonut aiemmin mutta nyt sanoi, vihaisena. Annoin sen tulla ja mennä.

Äskettäin tapasin aivan fantastisen, suurisydämisen, avoimen oloisen ihmisen, jonka kanssa vietin muutaman ihastuttavan kokonaisvaltaisen läheisen päivän. Ja yhtäkkiä hän puhelimessa rupesi puhumaan siitä, että en voi koskaan ymmärtää hänen menneisyyttään, että me olemme niin erilaisia ja että ehkä olin nyt vain se joka "nostatti kaiken vanhan paskan pintaan". Ja että hän on diktaattori ja suvaitsematon. En todellakaan kokenut tai ajatellut niin, kertaakaan koskaan, mutta hän sitten ajatteli. En tajunnut että nostatin tällaisen itsesyyttelyn pintaan. Sain myös ihmettelyä henkisyydestäni, josta emme olleet koskaan puhuneet mutta josta hänellä oli selkeä oma käsitys ja epäluulo (?). Annoin senkin tulla ja mennä. Mitä muuta voi.

Että onko tämä nyt sitten sitä valoa ja pimeyttä ja niiden kohtaamista vai mitä? Tällaista on tapahtunut monessa muussakin yhteydessä, oikeastaan tämä alkoi jo viime vuoden keväällä.  Itse olen kasvanut siitä paljon. Silloin en osannut olla asian kanssa ollenkaan. Nyt on hassua seurata asiaa ikäänkuin sivustakatsojana, kun tekemättä mitään erityisesti asioita vain tapahtuu (tässäkin asiassa, kuten niin monessa).

Sitä toivoisi että kun nuo pelko- tai itseinhoreaktiot nousevat,  toinen voisi luottaa siihen että pysyn vierellä ja että ymmärryskykyni on suhteellisen suuri. Luottamalla ja antamalla toisen auttaakin voimme parantaa itsemme ja parantua. Emmekä elä historiaamme uudelleen tänä päivänä jos niin valitsemme. Läheisyys nostaa meidän suurimmat pelkomme usein esiin.

Mitään ei pysty tekemään kun toinen sulkee oven. Ja se on tietenkin jokaisen oikeus. Ja kukin toimii joka tilanteessa parhaaksi näkemällään tavalla, sen tiedän.  Olen kuitenkin oppinut oman prosessini kautta että luottamisella ja tuketumisen mahdollisuudella silloin kun sitä tarvii tai haluaa, on ihmeitä tekevä voima. Ja kaiken kokemansa voi muuttaa voimavaraksi.

Toivon että ihmiset löytävät rakkauden ja uskon elämän kauneuteen ja valon ja ilon ja kaiken mikä on ihan yhtä todellista, kaiken kivun ja häpeänkin alta. Kaikki me kannamme kaikenlaista, kuka suurempaa, kuka pienempää. Ei anneta niiden asioiden määrittää meitä tänä päivänä. Kun ei ole pakko.

Tämä päivä on aina uusi, täynnä uusia mahdollisuuksia, valintoja, kauneutta. Eikä ole oikeastaan olemassa muuta kuin tämä päivä. Tämä hetki.

Valoisia kesähetkiä.

Oivalluksen mahti

Universumilla on ihana tapa kyllä meille osoittaa ihan kaikki tarpeellinen, jos sitä viitsii vähän miettiä (välillä ei tarvi edes miettiä, sen verran puhuttelevaa on meininki :-))

No, itselläpä sattui eilen seuraavanlaista:
Olin pelaamassa tennistä kuukauden tauon jälkeen, ja jostain syystä tuo niin rakastamani laji on viimeisen puolen vuoden aikana takkuillut ihan tosissaan noissa kevyissä kilpailutilanteissa. Olen ruvennut puristamaan mailaa ja huonolla menestyksellä tietenkin. Olen miettinyt pääni puhki että mistä tässä on kyse; onko minussa vielä niin paljon egoa kuitenkin jäljellä, että en pysty häviämään? Vai mitä ihmettä? Omasta mielestäni olen luopunut egon ohjauksesta mitä suurimmassa määrin ja siitä hyvin iloinen. Miksi se sitten tässä vielä olisi issue? En oikein itsekään ostanut sitä asian selitystä, mutta ihmettelinpä vain että mikä juttu tässä nyt yrittää nostaa päätään. Ja toisaalta että miksi en pärjää paremmin kun ikäänkuin kaikki eväät ovat olemassa. Jokin mätti koko yhtälössä.

No eilen oli sitten taas cuppimatsi, ja minulla oli 3 peräkkäistä palloa mahdollisuus voittaa matsi pitkästä aikaa. No töpeksin, siis TODELLA töpeksin ne kaikki, ja hävisin matsin. Taas mietin aivan pää kuumana, kuului vaan surinaa. Kunnes jostain kuului hiljainen ja vaativakin ääni että "jos vain pystyisit näyttämään tai tekemään parhaimpasi, nousisit todella kohisten rankingissa",  josta seurasi toinen ajatus että "pitäisi pystyä yltämään parhampaansa", ja vielä että jos en tähän pysty, en nouse vaikka näin miten mielestäni "kuuluisi" olla.

HALOOOO!!!! Miltä tuntuu mennä otteluun toisensa jälkeen siten, että "PITÄÄ PYSTYÄ YLTÄMÄÄN parhaimpaansa". Minä, joka jo opetan ajatuksen vaikutuksia tunteisiin ja toimintaan, kannan siis tuollaista ajatusta. Pelaanko silloin parhaimmillani? No en taatusti. Onko silloin hauska ja rento pelata? No ei todellakaan. Pärjäänkö tai voitanko silloin? Todennäköisesti en.

Voisinko kenties mennä seuraavaan peliin (ja mihin tahansa tilanteeseen, siitä puhumattakaan) siten että olen hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olen. Ei pidä yltää mihinkään, voi olla sellainen kuin on ja varsin hyvä todennäköisesti sittenkin. Tai vaikkei edes hyvä, wau mikä ajatus ???  Kyllä on ollut piilossa tuo ajatusrakennelma oman mielen syövereissä, jotain vanhaa kasvatuksen jäännettä, kun ei ole aiemmin missään yhteydessä ulos pulpahtanut, mutta tuossa se tuli, varkain sain sen ulos. Tosin yli puolen vuoden aktiivisen kärvistelyn jälkeen!

Ja tästä on helppo jatkaa kun sen on kerran tiedostanut. Muuttamalla ajatustani pystyn muuttamaan sisäisen ilmapiirini. Ihanaa, kiitos eilinen häviö! Löysin jotain suurenmoista.

Ei minun ainakaan pidä mitään. Kannattaa varmaan pelata rennosti ja sitä kautta hyvin. Kuten tehdä kaikkia muitakin asioita joissa haluan ja valitsen pärjätä. Piste.

Ihmisistä ja kiinnostuksista

Minua on aina kiinnostanut ihmiset. Olen utelias ihmisten suhteen. Minua kiinnostaa ihmisten ajatukset, maailmankuva, heidän haasteensa, surunsa, ilonsa aiheet, ihan kaikki. Miksi joku on jonkinlainen, mitä joku ajattelee eri tilanteissa. Muutoinkin olen aina halunnut tutustua kaikkiin ihmisiin. Olen tutustunut koko ajan uusiin ihmisiin.

Minulle tuli yhtäkkiä ajatus että en ole enää kiinnostunut kaikista uusista ihmisistä joita tielleni osuu. Mistä sellainen ajatus tulee?

Onko minusta tullut valikoiva? Olenko olevinani? Vai mikä ihmeen ajatus se on?

Olen viimeisen parin kolmen vuoden aikana tavannut aidoimpia ihmisiä koko elämäni aikana. Tai kohdannut ihmisiä aidoimmillaan paremminkin sanoen. Mitä tarkoitan aidolla? Tarkoitan sitä, että nämä ihmiset eivät ole olemassa minun maailmassani jonkin roolin, tavan, tittelin, aseman, itsensä tai minun pönkittämistäni varten tai kautta, vaan inhimillisinä ihmisinä. Tuntevina, epävarmoina, inhimillisinä, rakkaudellisinakin. En väitä etteivätkö kaikki, ihan joka ikinen, ole inhimillinen pohjimmiltaan, mutta kuinka moni meistä jakaa epävarmuutensa tai heikkoutensa tai surunsa tai tuskansa, tai aidon ilonsa, rakkautensa, läheisyytensä, hetkessä täysillä olemisen taidon? Kuinka moni juoksee ympyrää siksi että moni muu juoksee eikä pysähdy? Kuinka moni uskaltaa olla oma itsensä?

Olen onnekas, koska olen päässyt luomaan itselleni maailman, jossa kaikki voivat olla aitoja herkkiä ihmisinä ihan kaikkine epätäydellisine puolineen. Olen hämmästynyt niistä yhteydenottojen määristä, joita olen saanut, kun olen itse avautunut, vaikkapa blogikirjoitusten kautta. Tietenkin myös uuden työnkuvani kautta tapaan ihmisiä aivan eri lähtökohdista kuin vaikkapa vanhassa työpaikassani. Se on mielestäni ollut ja on äärettömän rikastuttavaa. Mikä erilainen ja aitoja rohkeakin maailma minua on tullut vastaan ! Tässä on niin helppo hengittää. Ja aina on ihmisiä lähellä. En koe enää olevani yksin. Ennen olin kovin yksin, sielussa. En ollut osannut itse olla auki (vaikka olin aina kovinkin sosiaalinen), miten kukaan olisi voinut kohdatakaan minua? En kuullut itseänikään, kuinka olisin voinut kuulla muita? Olen onnellinen siitä että saan tuntea yhteyttä, en erillisyyttä.

Minua ei inspiroi enää epäaitous, opitut mallit olla, se miten kuuluu olla, miten ei erotu liikaa joukosta, miten tehdä kuin kaikki muutkin, tehdä niin kuin on aina tehty. Siksi taidan olla valikoiva niiden ihmisten suhteen, keiden seuraan hakeudun, kehen tutustun ja keiden seurassa viihdyn. Pidän ihan kaikista lähtökohtaisesti, mutta rooleja en jaksa, latteuksia en halua, täydellisyyttä kartan. Rakastan erilaisuutta, rohkeutta, omia valintoja, sydämellisyyttä, lämpöä, epäsovinnaisuuttakin.

Millaisessa maailmassa sinä olet? Teethän siitä itsesi oloisen ja näköisen?

Shamanismin polulla osa 2

Ympyrä on sulkeutunut, olen palannut keskustaan.

Olen käynyt läpi inkojen muinaisiin parannusmenetelmiin keskittyvän Medicine Wheel - kokonaisuuden. On uskomatonta tunnistaa ja ajatella mitä tämän vuoden aikana minulle on sisäisesti tapahtunut. Aiemmin blogissani käsittelin lyhyesti kahta ensimmäistä moduulia ja jaan tässä muutaman ajatuksen kahdesta viimeisestä.  On melkein mahdotonta sanoin kuvailla mitä kaikkea on tapahtunut. Suuria asioita, suuria muutoksia. Sielun ja hengen tasolla tapahtuu huimasti sellaista mitä on vaikea sanoin kuvailla.

On mahdotonta muistaa lineaarisesti mitä tapahtui. On kurkistettava muistiinpanoja jotta asiat saa kronologiseen järjestykseen. Huhtikuussa siirryin ympyrässä pohjoisen suuntaan, kolibrin arkkityyppiin. Kolibri symboloi miten mahdottomasta tehdään mahdollista. On tieteellisesti todistettu että kolibrin ei pitäisi pystyä lentämään niitä matkoja mitä se lentää, ja kuitenkin se tekee niin. Kolibrin opetuksia kurssilla oli mm lineaarisen ajan harha, lupausten pitämisen energia sekä näkymättömänä kulkeminen silloin kun se on tarpeellista. Halutessani valitsen olenko esillä vai en. Kolibrin ilmansuunta oli suunnattoman voimaannuttava. Opin muun muassa hakemaan sielun palasia, jotka olemme peloissamme jättäneet taakse jonkin meitä kohdanneen tapahtuman seurauksena ja ne ovat valinneet jäädä piiloon turvaan, sekä integroimaan niitä takaisin elämään. Joskus meistä tuntuu että jokin estää meitä toteuttamasta itseämme, tai olemme jumissa jossain jota emme voi määrittää. Tämän voi energeettisesti muuttaa ja manifestoida fyysisessä maailmassa. Pohjoisen jälkeen olen shamaanin polulla Alto Misayoq, vuorilta löydän viisautta ja yhteyden. Poltin roolini ja opettajani. Viisaus asuu minussa, ei ulkopuolella.

Nyt on takanani viimeinen ilmansuunta, itä, kotkan suunta. Kotka on symboli visioinnin vahvuudelle ja kyvykkyydelle, sekä kuoleman ja uuden elämän suunta ja sydämen avaamisen suunta. Jotain kuolee koko ajan ja jotain syntyy. Jotain on kuoltava jotta jotain voi syntyä.  Poistimme viimeisetkin rippeet niistä tuntemuksista tai energoista jotka voivat nousta tiellemme oman sielun polun kulkemisessa. Olimme raadollisen rehellisiä itsemme projektioissa ja vielä kerran varjojen heijastumisessa itsessämme. Opin kuinka piilossa itseltämme meidän uskomuksemme vielä voivat olla, kuinka ne pitävät meitä otteessaan ja kuinka niitä saa esiin. Huimaa. Voin auttaa sieluja löytämään oikean polun. Jätin taakseni koko entisen minäni, sen jo kevyen joka on tehnyt töitä vuoden esteiden ja estojen poistamiseksi, ja tulin takaisin ihan uutena minuna. Minulla on loppuelämä aikaa tehdä sielun unelmastani totta, ilman vanhoja painolasteja. Asiat, jotka eivät ole vielä tässä elämässä, ovat jo olemassa ajattomuudessa.  Voin hakea ne. Olen Kurak Akulleq. Löydän viisauden universumista eli sisältäni.

Nyt minua kutsuu luonto täällä ihanassa Suomen maassa, Amazon, Kilimanjaro ja Macchu Picchu. Ammennan niistä lisää.

Rakastan elämääni. Voin minä hetkenä tahansa myös luopua siitä. Olen kiitollinen että olette kaikki osa sitä. Tehdään tästä hetkestä upea !!

Olen avannut myös FB sivun everyday shaman, jossa jaan jollain tasolla tähän shamaanimaailmaan tai ylipäätään henkisyyteen liittyviä asioita, jotka tupsahtavat mieleeni tai eteeni.
Link to Everyday shaman page.

Eheytyminen alkaa yhdestä ajatuksesta

Näin tämän kuvan tänään ja koin valtavan ahaa-elämyksen. Oman elämäni käänteet virtasivat pikakelauksena tajunnassani ja pysähdyin yhteen pisteeseen. Se tapahtui puolitoista vuotta sitten.

Olin lopettanut työni yritysmaailmassa vuotta aiemmin ja istuin ihanan "kollegani" (kun päädyin samaan kouluun myöhemmin josta hän oli jo valmistunut, en tiennyt sitä silloin :-)) valmennuksessa nimellä "Hyvä elämä".  Sattumien (siis sattumaa ei ole mutta sanotaan nyt tarinan nimissä näin) kautta tämä kurssi oli tullut eteeni ja siellä istuin tutkiskelemassa itseäni.

Yhtenä iltana suljimme silmämme ja tunnustelimme kehossamme olevia tuntemuksia. Onko siellä kipupisteitä ja jos on niin missä? Miltä se tuntuu? Miltä se näyttää? Mitä tuntemuksia se herättää? Jos sellaisen löydät, mitäpä jos sen sijaan että taistelisit sitä vastaan,  tunnustaisitkin sen omaksesi ja lempeästi kysyisit itseltä josko se olisi palvellut sinua nyt tarpeellisen aikansa ja josko sen voisi antaa mennä. Itkin. Tiesin heti että olen jonkin oleellisen alkulähteellä. Yhdellä ainoalla pienellä harjoituksella ymmärsin koko elämänhistoriaani varjostaneen kipupisteen, joka on seurannut minua lapsuudesta saakka. Tajusin että se on heijastunut lähinnä miessuhteisiini mutta varmaan muuhunkin, koska oli ilmentynyt monin eri tavoin ja monenlaisina reaktioina joita en ollut kyennyt ymmärtämään saati hallitsemaan. Yksinkertaisesti sen hyväksyminen  osaksi minua, lempeästi, oli oman parantumiseni tai eheytymiseni alkupiste.

Sen jälkeen alkoikin tapahtumaan, enkä ole itseni perässä meinannut pysyä, olen käynyt kokonaisvaltaisen hyvinvointivalmennuskoulutukseni ja energiaparantamiskoulutukseni, joka fantastisesti jatkuu edelleen, ja koko ajan eheytynyt itse ja auttanut samalla muita eheytymään. Olen tavannut mielettömiä ihmisiä tällä matkalla.  Olen yltiökiitollinen kaikesta mitä minulla on ja superkiitollinen siitä että olen saanut tämän mahdollisuuden tässä elämässä nähdä asiat toisin tai oikeastaan uudistunein silmin. Ikäänkuin uusi mahdollisuus, uutena minuna, enemmän ymmärtävänä, enemmän rakastavana, enemmän läsnä, toivottavasti.

Mikä voisi olla sinun ajatuksesi?




P.s. Äläkä ikinä unohda että sinun ei tarvitse olla yksin vaan että esimerkiksi minä voin auttaa sinua tällä polulla jos tuntuu että tarvit tukea. Ota yhteyttä mixingnuts@gmail.com.

Shamanismin polulla

Aloitin puoli vuotta sitten Shamanic Energy Medicine Wheel -kurssin. Minulla on ollut kutsumus aiheeseen jo vuosia, mutta vihdoin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kurssi nenän edessä. Shamanic medicine tarkoittaa muinaisia inkojen parannusmenetelmiä, jotka on tuotu länsimaailman tietoisuuteen ei niin kauan aikaa sitten.

Olen käynyt läpi etelän käärmeen suunnan ja lännen jaguaarin suunnan. Myös oma elämäni on mullistunut tänä aikana. Koko jutun idea on ensin parantaa itsensä jotta sitten voi parantaa muita; voima tulee oman parantumisen kautta ja työkalut myös. Tosin muiden parantaminen tarkoittaa sitä, että antaa tilan ja voimat toisen parantumiseen ja toinen tekee työn ihan itse. Minä en paranna ketään. Lohdullista.

Käärmeen aikana loin nahkani uudelleen. Käsittelin tässä elämässä minua seuranneet asiat ja haittaavat uskomukset, jotka ovat estäneet minua etenemästä tasapainoon ja rauhaan. Opin myös auttamaan muita tekemään tämän saman.

Jaguaarin aikana käytiin kuoleman tuolla puolen. Jaguaarissa opin mitkä taistelut kannattaa taistella. Kuolinkin, minun hautajaiseni vietettiin myös. Sain uuden hengen, valitsin itse mitkä esi-isien opit haluan käyttää ja mitkä hylkään lopullisesti mutten kanna painolastina niitä enää. Tein rauhan kuolleiden kanssa. Opin poistamaan haitallisia uskomuksia kehosta, sekä asioita ja yksiköitä, joita olen kantanut energiassani koko ajan, olkoon ne mistä hyvännsä. Opin myös havaitsemaan ja poistamaan näitä muiden energiakehosta. Sain myös paikan parantajien linjassa. Olen Pampa Mesa Yok, maan suojelija.

Joku voisi pitää minua mielialahäiriöisenä viime kuukausina, mutta kaikki on ollut parantumista, puhdistautumista ja valmistautumista seuraavaan. Välillä tosi pelottavaakin. Kolibri eli hummingbird jo kutsuu minua, padot ovat murtuneet, kaikki minkä piti on tullut pintaan ja puhdistunut, ja nyt alan vielä tekemään siitä mahdottomasta mahdollista joka on pohjoisen ja kolibrin teema. Kolibrin aikana opin löytämään omasta viisaudestani, en tarvi sitä ulkopuolelta. Läydän tiedon vuorilta, Apus. Silloin minusta taitaa tulla  Alto Mesa Yok. Pohjoisen jälkeen tulee vielä itä ja kotka, opin lentämään hengen kanssa. Ajattelemaan ja luomaan maailmasta sellaisen kuin sen haluan olevan.

Roskaa? Hörhöilyä? Joku kysyi minulta että onko teillä siellä kurssilla vain hörhöjä. Ensimmäisellä Suomessa järjestettävällä kurssilla suuri osa oli entisiä nokialaisia ja suuri osa jopa insinöörejä. Tällä minun käymälläni oman päätelmäni mukaan ihmiset ovat mitä suurimmassa määrin järjissään ja järkeviä. Uskomattomia asioita vain tapahtuu kun antaa niiden tapahtua. Mikä on todellista?

On upeata huomata että kaikki ei ole sitä miltä näyttää (itse asiassa mikään ei ole sitä miltä näyttää) ja että voi elää tässä maailmassa ja ymmärtää jonkinverran muitakin. Suorastaan tajunnanräjäyttävää. Jos kiinnostaa, kysy rohkeasti, ota minuun yhteyttä. Teen myös hoitoja tällä saralla jos tarvis.

Reikä CV:ssä

Juttelin tänään viisaan ystäväni ja asiakkaani kanssa reiästä cv:ssä ja yhteistuumin päätimme että tästä pitää kirjoittaa.

Ystäväni oli ollut työhaastattelussa, ja häntä haastatellut HR-muumio (anteeksi kaikille hyville ja eloisille ja viisaille tuntemilleni HR-taustaisille ihmisille, ja ystävänikin, jolle tämä tapahtui on samaa taustaa, joten lainaan vain hänen sanojaan tässä) oli nuivasti katsonut ystävääni ja kysynyt tympeästi että "olet siis TYÖTÖN....?". Tämän hän oli tajunnut kun oli huomannut että ystäväni CV:n aikajanassa on REIKÄ!

Jäin pohtimaan, että mitä cv:n reikä voisi minulle tarkoittaa? Ainakin haastattelijana kysyisin että miten moiseen tilanteeseen on tultu. Mielestäni reikä CV:ssä osoittaa lähes poikkeuksetta ainakin monien tuttujeni kohdalla siviilirohkeutta ja halua katsoa maailmaa eri näkökulmasta kuin mihin on kasvanut tai tottunut. Se voi osittaa suunnatonta rohkeutta ja riskinsietokykyä. Se voi olla paras osoitus omien valintojen arvostamisesta ja kyvykkyydestä oman itsensä kuuntelemiseen, oman itsensä arvostamiseen.  Edelleen painotan sitä, että tietenkin tilanteita on monia, ja kaikki eivät ole vapaaehtoisia tai haluttuja  ihmiselle, joka tilanteessa on. Mutta saattaa olla hyvinkin tarkoituksenmukainen ja vapaaehtoinen valinta.

Ja miten sitä yhteiskunnassa edelleen tulkitaan? "Huono" ihminen downshiftaa edes hetkellisesti, ei ole ollut kunnon oravanpyörässä koko elämäänsä, hyi hyi. Voiko nuivasti suhtautuvalla hr- tantalla ollakin salainen kaipuu ratkaisuihin, joita ei ole itse tehnyt, ja miten mainio tilanne onkaan kostaa niille jotka toimivat eri periaatteilla ja mekanismeilla?

Eikö normi työelämään palaava downshiftaaja ole energisöitynyt, motivoitunut, virkeä? Mikä siinä on niin vaarallista? Vai onko siinä vaara että ympärillä olijat yhä enenevässä määrin alkavat tehdä samoja ratkaisuja, ajattelevat omaa hyvinvointiaan, uskaltavat olla inhimillisiä ihmisiä koneistossa? Onko esimerkki liian vaarallinen keskinkertaiselle, vanhoilla periaatteilla toimivalle yritykselle? Ei tuollaisia takaisin !

Mene ja tiedä, mielestäni ihmisiä ei voi enää pelotella ja yhä harvemmalla on enää uskomus, että vain töitä nurisematta tästä hautaan tekemällä on onnellinen. On tilaa ja tilausta individualismille ja rohkeudelle työelämässä, on rohkeita ratkaisuja, on hienoja muutoksia. Eikö yhä suurempi osa tästä ympäröivästä yhteiskunnasta voisi olla iloinen siitä, iloinen yksilöiden puolesta,  ja löytää siitä ne hyödyt kaikille, ennemminkin kuin yrittää pitää kiinni vanhoista aikansa eläneistä uskomuksista ja käytännöistä.

Jos minä vielä palkkaisin ihmisiä, olisin enemmän kuin tyytyväinen rei'istä CV:ssä, ja toivoisin että ihminen on sen ajan tehnyt jotain todella hauskaa ja innostavaa. Kun sellaista voi olla työn ulkopuolellakin ja rikastuttaa suunnattomasti.

Melkein voisin kysyä että pakkoko sinun on ollut tehdä tauotta töitä, olethan ehtinyt tehdä myös jotain hauskaa, ellei sitä reikää ole?